Tänään haluaisin postata teille siitä, miltä englanniksi opiskelu on tuntunut.
Faktahan on, että siitä ei saisi tehdä Suomessa numeroa, sillä se ei voi olla kellekään iso asia. Me suomalaisethan puhumme englantia hyvin ja moni opiskelee Suomenkin yliopistoissa ja korkeakouluissakin kursseja englanniksi. Eli tottakai jokainen selviää siitä.
Vaan kyllä se minulle oli iso asia. Minä jännitin sitä ihan hirveästi. Mitäs jos en pysyisi luennoilla perässä? Mitä jos en ymmärtäisi termejä ja minulla menisi kurssimateriaalien sanastojen läpikäyntiin enemmän aikaa kuin asiasisältöjen ymmärtämiseen? Mitäs jos en vaan oppisi muistamaan niitä kaikkia termejä enkä sitten vain kykenisi antamaan itsestäni ulos tarpeeksi tuntitilanteessa tai kokeessa? Mitäs, entäpä, ehkäpä?
Pelkoni ei ollut tuulesta temmattu, sillä olin kokeillut aikoinaan opiskella englanniksi. Sain yläasteella loistavan päähäpiston tehdä jotain erilaista kun suoraan amikseen meno ei vanhempieni mielestä (luojan kiitos näin jälkikäteen) ollut hyvä ajatus ja lukio kannatti suorittaa. Hain englanninkieliselle IB-luokalle ja pääsin sinne, vaikka olin vain keskiverto menestyksellä peruskoulun englannin suorittanut pieni kapinallinen. Puolen vuoden kuluttua jouduin luovuttamaan ja siirtymään tavalliselle lukiolinjalle ihan vaan siksi, ettei minulla tuossa iässä vielä ollut tarpeeksi sisua ja mielenkiintoisten kurssien kanssa kävi juurikin niin, etten sanastovaikeuksien takia voinut keskittyä suurempiin asiakokonaisuuksiin ja niiden ymmärtämiseen lähes kaikkien muiden luokkakavereideni opiskelleen suurimman osan elämästään englanniksi tai ainakin omaten huomattavasti paremmat rahkeet siihen. Lopulta tulin täysin murtuneena erään koulupäivän jälkeen itkien kotiin ja pillitin äidilleni, etten enää voi mennä kouluun. Sen jälkeen vaihdoin tavalliselle puolelle.
Pelkäsin siis suunnattomasti, että tuo sama ilmiö toistuisi. Tiedostin, että olin nyt yli kymmenen vuotta vanhempi, monia vahvuutta antavia elämänkokemuksia rikkaampi ja kielitaitoni oli huomattavasti parempi, mutta minua jännitti silti.
"No mutta sähän oot asunutkin Englannissa, mitä sä huolit!" todettiin minulle, kun ilmaisin jännitykseni. Totta, mutta asuin siellä silloisen suomalaisen poikaystäväni kanssa enkä käynyt maassa töissä. Lähes kaikki englanninkieliset kontaktini tapahtuivat vain palvelutilanteissa ollessani asiakkaana ja jännitin niitä usein melkoisesti. Muistan kerran mennessäni tekemään tuotepalautusta, että mietin asian mielessäni vaikka kuinka moneen kertaan läpi ja hermoilin silti! Ravintoloissa tilatessakin jännitin.
Toki entisellä poikaystävälläni oli täällä läheisiä, joiden kanssa vietimme joskus aikaa ja käytimme tuolloin englantia. Ongelmana oli vaan se, että heistä moni oli kotoisin jostain muualta eikä englanti ollut heidänkään äidinkielensä, mutta he puhuivat sitä mielestäni täydellisesti. Minä en ollut koskaan käyttänyt kieltä opiskellessa (sitä lukion kauhujaksoa lukuunottamatta) enkä työelämässä (satunnaista asiakaspalvelua lukuunottamatta) joten ajattelin, että noille muille on itsestään selvää, että vieraan kielen on voinut oppia hyväksi ja että olisin tyhmä luuseri, jos en olisi kyennyt siihen kun kerran kaikki muutkin ovat siihen kyenneet. Pysyin siis suurimman osan ajasta hiljaa enkä osallistunut keskusteluihin aktiivisesti sillä pelkäsin, että sekoaisin sanoissani enkä kesken jutun osaisikaan enää kertoa sitä loppuun haluamallani tavalla. Olin varmasti ihan hemmetin huonoa seuraa, kun asiaa näin jälkikäteen miettii...
On siis ymmärrettävää, että minua jännitti Lontooseen opiskelemaan tulo. Sain viime vuonna kouluni englanninkurssilta parhaan mahdollisen arvosanan ja hoidin kurssityönä olleen suullisen presentaation hyvin. Ainoa ongelmani oli, että puhuin aivan liian nopeasti ja moni koki, ettei ehdi seurata perässä. Tästä oli jotenkin tullut tapa, sillä ajattelin aina alitajuisesti, että se, että kykenen puhumaan kieltä nopeasti kertoo siitä, että osaan sen enkä joudu kokoajan miettimään vaikuttaen hidasälyiseltä. Aika hassu ajatus, mutta noin minä sitä mietin sillä lopputuloksella, että minusta saattoi olla jopa vaikeaa saada selvää moottoriturpani vuoksi.
Minussa on kuitenkin tapahtunut suuri muutos sen jälkeen, kun muutin ensimmäisen kerran pois Lontoosta. Yhtäkkiä minun ei tarvinnutkaan kokoajan todistella mielessäni muille, että puhun englantia hyvin ja puhuminen muuttui helpommaksi. Pikkuhiljaa löysin sitä varmuutta puhumiseen ja käytin kieltä aina veljeni vaimon kanssa, jonka äidinkieli ei ole suomi. Hän puhuu hyvää suomea, mutta ihan rehellisesti sanottuna hän on ollut minulle loistava tekosyy ylläpitää ja kehittää kielitaitoa.
Kaikki huipentui kuitenkin viime kesään, kun tapasin erään aivan ihanan ihmisen ja rakastuin. En yleensä puhu blogissani näistä kuvioista liiemmin, mutta koska tiedän, että tämä ihminen on elämässäni varmasti pysyvästi, tulen puhumaan tästäkin kuviosta teille hieman nyt ja tulevaisuudessakin.
Yhtäkkiä siis tapasin maailman täydellisimmän ihmisen, jonka kanssa kaikki palapelin palaset osuivat kohdilleen. Englanti ei ollut meidän kummankaan äidinkieli, mutta käytimme sitä kommunikointiin sen sujuessa minulta yllätyksekseni varsin hyvin ja hänen puhuen sitä lähes kuin äidinkielenään.
Aluksi minulle oli iso juttu pohtia läpi, voisinko lähteä suhteeseen, joka ei ollutkaan omalla äidinkielelläni. Olen aina sanonut, että en ikinä voisi, sillä kuten lukijani varmasti ymmärtävät, on suomen kieli ja sanoilla leikkiminen suuri osa identiteettiäni ja rehellisesti sanottuna minun seurani hauskuus perustuu hyvin pitkälti siihen. Osaisinko minä olla sama hassutteleva, sanoihin tarttuva ja niillä leikittelevä tyyppi myös englanniksi? Tätä oli hyvin tärkeä miettiä läpi, sillä kun ikämittari alkaa näyttää kohta kolmeakymmentä tuntuu ihan turhalta enää haaskata aikaa parisuhteisiin, joiden voi jo etukäteen uskoa kaatuvan tiettyihin tekijöihin.
Yllätyksekseni osasin käyttää englantia tavalla, johon en olisi uskonut kykeneväni. Huumorintajumme meni täysin yksiin ja huomasimme molemmat iloksemme, että osaamme leikitellä sanoilla myös kielellä, joka ei ollut meidän kummankaan äidinkielemme. Minulla ei ole koskaan ollut noin hauskaa kenenkään kanssa! Mietin myös aluksi, osaisinko ilmaista kaikkia tunteitani tarpeeksi englanniksi, sillä se olisi parisuhteessa hyvin tärkeää, mutta löysin juron suomalaisen kuoreni alta aivan uuden siirappisen minäni, jolta homma sujui englanniksi paljon suomea paremmin. Olisi outoa hokea toiselle päivästä toiseen, kuinka fantastinen tai upea toinen on, sillä monien tuollaisten ilmaisujen sanat eivät vaan istu suomalaiseen suuhun ääneensanottaessa, mutta englanniksi se tuntuu hyvin luontevalta. You are truly amazing on hyvin luonteva lausahdus ja sellaisten rehellinen kylväminen ja vastaanottaminen todellakin tekevät parisuhteelle pelkkää hyvää.
Annoin uudelle seurustelukumppanilleni myös luvan korjata kieltäni, sillä hänen kieliopillinen ja ääntämyksellinen taitonsa olivat omiani huomattavasti parempia. Enhän minä oppisi muuten, ellei hän aina välillä korjaisi, millä tavulla jonkun sanan painon tulisi olla tai että joku kirjain pitäisi jättää ääntämättä.
Olin tänä syksynä Lontoossa toista päivää, kun tapasin erään paikallisen ystäväni, jota en ollut tavannut vuoteen. "Wow, sun kielitaitosi on parantunut todella paljon!" hän huudahti.
Kun menin kouluun, huomasin yllätyksekseni ymmärtäväni luennoilla oikeastaan kaiken. Ja jos en ymmärtänyt jotain konseptia, en arastellut yhtään kysyä opettajalta siitä. Se vanha ujo minäni oli täysin poissa ja tilalla oli uusi kielellisesti itsevarma mimmi. En minä puhu täydellistä englantia todellakaan, mutta enää en pelännyt sen käyttämistä. Meillä Suomessa painotetaan englantia opiskellessa niin paljon kieliopin osaamista, että pelko kielen virheellisestä käyttämisestä saa meidät mielummin hiljenemään. Eteläeurooppalaiset puolestaan puhua pälpättävät kieliopillisesti täyttä puppua olevaa englantiaan täyttä häkää mielettömällä itsevarmuudella välittämättä yhtään, sanovatko he jotain väärin. Nyt olin oppinut, ettei sillä ollut hemmetin vertaa väliä, vaikka sekoaisin sanoissani.
Tällä hetkellä olen lontoolaisen luokkani aktiivisimpia kyselijöitä tarkoittamatta sillä sitä, että joutuisin kokoajan kysymään, mitä joku sana tai konsepti tarkoittaa. Tarkoitan tällä sitä, että ymmärrän tunneilla käsiteltävät asiat ja osaan esittää jatkokysymyksiä, joihin opettajatkin vastailevat mielellään ja jotka saavat muissakin aikaan keskustelua.
Entäs ne kirjalliset materiaalit? Tottakai sain aluksi tehdä hieman töitä, että sain homman pyörimään mielessäni englanniksi, mutta aktiivisen sanakirjan käytön jälkeen olen huomannut samojen termien toistuvan paljon ja opin joka päivä uusia sanoja.
Tuli ihan mieletön fiilis tajuta, että voin ihan helposti opiskella kielellä, joka ei ole äidinkieleni. Poikaystäväni on myös huomannut kielessäni tapahtuneen muutoksen ja nykyään minäkin saan edes joskus tilaisuuden korjata hänen lähes täydellistä kielioppiaan tai ääntämistään. Kuten sanoin, ei homman pointtina ole ollut se, että voisin sanoa kieleni olevan täydellistä, sillä siitä se on kaukana, mutta olen saanut kaikkien näiden tekijöiden myötä ihan uuden itsevarmuuden sen käyttöön. Vuosi sitten olisin pelännyt kuollakseni juotuessani yllättäen antamaan ryhmässäkin presentaation englanninkielisen luokkani edessä, mutta täällä koin itseni rennoksi ja itsevarmaksi, vaikka ymmärsin kesken esityksen meiltä puuttuvan parin oleellisen osan. Paikalliset luokkakaverini olivat epävarmoina hiljaa vierelläni ja minä puhuin niin, että opettaja pyysi lopulta, että uskaltaisiko joku muukin sanoa jotain. Hymyilytti vähän.
Tarkoitukseni ei ole tällä postauksella hehkuttaa, että hei, minusta tuntuu, että minusta on tullut superihminen kieleni kanssa vaan muistuttaa, että kaikki ovat joskus epävarmoja itsestään jossakin asiassa, mutta pienet tekijät voivat lisätä itsevarmuutta ja auttaa tajuamaan asioita, joita ei ole aiemmin ajatellut. Usein nimittäin ainoa ihminen, joka on oman menestyksen tiellä olet sinä itse ja luottamattomuus (tai sen puute) omiin kykyihinsä.
Onnellinen lontoolainen kuittaa.