Tiesin jo ennen Lontooseen opiskelemaan tuloani, että olen perusluonteeltani tyyppiä "ärsyttävä suorittaja". Tiedostin asian jo ennen kuin lähdin ylipäätään opiskelemaankaan Suomessa estenomiksi ja se oli jopa yksi syy siihen, miksi lykkäsin opintojeni aloittamista vuodesta toiseen. En ollut varma, jaksaisinko itseäni ja itselleni asettamia vaatimuksiani.
Kun olin lukiossa, en välittänyt arvosanoistani niinkään. Halusin niiden olevan hyviä ja perusluontooni kuuluu, että tenttiin on hyvä mennä vasta kun asiat on opiskellut, mutta silloin olin ihan tyytyväinen niihin kasin arvosanoihinkin. Keskiarvoni taisi olla lukion jälkeen jonkun verran yli kahdeksan ja valmistuin ylioppilaaksi paperilla, jonka jokainen kirjain oli M. Olisi voinut mennä paremminkin, mutta olin ihan sinut sen kanssa eikä se haitannut yhtään.
Kun lähdin opiskelemaan kosmetologiksi koin, että nyt arvosanoillani on ihan oikeasti väliä. Tämä johtui siitä, että nyt minä opiskelin niitä asioita, jotka koin itselleni kiinnostaviksi ja joista minun oli siksi vaan tiedettävä kaikki mahdollinen. Halusin tietää ja osata kaiken alaan liittyvän ja saada kaikesta hyviä numeroita.
En ollut tiedostanut asiaa niin vahvasti ennen kuin eräässä kahdenkeskisessä kurssipalautteen antokeskustelussa opettajani kertoi minulle numeroni, joka oli viiden asteikolla yhden päässä täydellisestä. Sen sijaan, että keskustelu olisi mennyt niin, että hei, olet tehnyt todella hyvää työtä ja siksi saat tämän numeron, olet varmaan tyytyväinen, totesi hän heti tietävänsä minun olevan melko perfektionisti näissä jutuissa ja siksi hän halusi nyt selittää, miksi hänen oli annettava minulle vain tämä numero.
Keskustelusta on kohta kymmenen vuotta aikaa, mutta muistan sen edelleen erittäin tarkasti, sillä se oli se hetki kun tajusin, kuinka tärkeää minulle on menestyä hyvin minun itse itselleni tärkeiksi kokemissa jutuissa. Minulle on aivan se ja sama, olenko Suomen surkein autokuski tai häviänkö aina sulkapallossa muille, sillä ne eivät vaan ole minulle tärkeitä asioita henkilökohtaisesti. Kosmetiikka kuitenkin on.
Kun lopetin kosmetologin opinnot ja olin ollut jonkun aikaa työelämässä suunnitellen estenomiksi opiskelemaan lähtöä mietin usein tuota keskustelua. Tiesin, etten ollut varma, jaksaisinko opiskelemaan lähdettyäni itseäni ja mietin jopa, että olisiko minulla koulussa yhtään kaveriakaan, jos olisin se rasittava hikke. Vei aika monta vuotta aikaa ennen kuin uskalsin kokeilla asiaa.
Ensimmäinen kouluvuoteni ammattikorkeassa meni melko hyvin. Valmentauduin siihen hokemalla itselleni, ettei numeroilla ollut väliä ja että olin aikuinen ihminen, joka tuli vaan hakemaan sen todistuksen tästä koulusta ja saamaan ne opit, mutta joiden numeroilla ei kuitenkaan olisi enää siinä vaiheessa mitään väliä kun valmistuisin koulusta ja minulla olisi takanani kaikki se työkokemus, mitä olen siihen mennessä kerännyt. Ei kukaan enää siinä vaiheessa sanoisi työhaastattelussa, että olet muuten juuri se etsimämme tyyppi, mutta vitsit kun et saanut tuosta kurssista parempaa numeroa.
Sain etupäässä pelkkiä hyviä numeroita ja osasin olla itselleni välillä armelias ja muistuttaa itseäni, ettei kaikkea tarvitsisi osata kympin arvoisesti ulkoa. Ajattelin, että alan sisäistää asian jo melko hyvin ja Lontoonkin opiskelut menisivät hyvin tällä mentaliteetilla.
Kun lähdin Lontooseen opiskelemaan olin etukäteen päättänyt, ettei sieltä saamillani numeroilla olisi mitään väliä. Täällä suorittamani kurssit näkyisivät todistuksessani lopulta vain suoritettuina ja tähditettyinä pienillä hiirenkakan kokoisilla tähdillä, jotka kirjautuisivat paperin alareunaan samoilla pikkupiiperryksillä kertoen, että sain kurssista London College of Fashionissa C:n. Ihan tosi, who cares niistä sitten enää! Elämää varten tänne on tultu oppimaan!
Aluksi osasin ottaa tuon asenteen melko hyvin, mutta sitten se alkoi horjumaan. Täällä oli yksinkertaisesti niin paljon mielenkiintoista tietoa tarjolla ja halusin vain niin kovasti oppia tuon kaiken, etten osannut tyytyä vain tietämään kaikesta vähän. Halusin tietää kaikesta kaiken ja olla hyvä kaikessa, koska miksi minä muuten täällä olisin?
Kaikesta kaiken opiskelu vie kuitenkin paljon aikaa. Jos opiskelee yhden viikon aikana vaikkapa kaiken metalliapakkauksien valmistuksesta ja aerosolien tekniikasta sekä karvanpoistovoiteiden teknologiasta ja siinä sivussa vielä perehtyy yksityiskohtaisesti lainsäädäntöön ja valmentautuu myös seuraavan viikon luentoihin jatkaen samaa viikosta toiseen, on jossain vaiheessa henkisesti melko poikki.
Minulla se raja tuli vastaan viime viikonloppuna.
Meillä on tällä viikolla menossa lukukauden puoliväliviikko, mikä tarkoittaa sitä, että vähän kaikesta järjestetään testiä.
Lainsäädännön tunnilla on pieni epämuodollinen koe kaikesta tähän asti oppimastani. Osaan asiat suomeksi, mutta tentti pitää sisällään myös läjän laissa käytettyjen termien sanasta sanaan englanniksi oikein osattavia määritteitä. Lakikokonaisuuksien sisällön muistaminen englanniksi itsessäänkin on ylipäätään jo haastavaa, sillä se ei ole suomeksikaan helppoa!
Ihonhoidon tunnilla on myös pieni epämuodollinen koe kaikesta tähän asti opiskellusta. Mitä tarkoittaa vihreä kosmetiikka, mitä siinä saa käyttää, mihin karvanpoistovoiteiden teknologia perustuu, kerro kaikki UV-säteilystä ja itseruskettavista, millä eri keinoilla ihon sisällä oleviin soluihin voidaan vaikuttaa yrittäessä vaalentaa pigmenttiä ja yritä nyt sitten vielä muistaa ne kaikki osat englanniksi kun asiakokonaisuudet ovat suomeksikin jo vaikeita!
Pakkausteknologiasta on luvassa epävirallinen viikkotesti, jossa täytyy osata paperinvalmistusprosessi täydellisesti. Kuinka paperia valmistetaan, mistä ja miten ja mitä missäkin koneen minkäkin nimisessä osassa tehdään. Kuinka papereista saadaan erilaisia ja mitä niillä erilaisilla papereilla sitten voidaan tehdä. Ensimmäistä kertaa pakkausteknologian tunneilla koen, että nyt ihan oikeasti mennään jo liikaa aiheeni vierestä, mutta tahdon silti oppia sen kaiken. Kyllä minä vielä jossakin vaiheessa tajuaisin, miksi se on minulle niin tärkeää tietoa.
Pakkausteknologian tunnilla pidetään myös pieni kysely "viimevuonna opituista polymeereista", eli ne täytyy kerrata. En minä ole oppinut viime vuonna mitään niistä, minun täytyy opiskella itse tuo kaikki nyt! Sama on pätenyt ihonhoidon kurssillani: luokkakaverit ymmärtävät perusasiat viimevuoden vuoksi, mutta minä opiskelen niitä täällä nyt.
(Tähän väliin on vähän turhaa sanoa, että oletkohan valinnut väärät kurssit. Euroopassa ei oikein ole muuta vaihtoehtoa tämän spesifikin alan opiskeluun englanniksi kuin tämä yliopisto ja tämä vuosikurssi. Ota tai jätä ja minä nyt vaan mielummin otin.)
Vietettyäni viikonlopun jälleen nenä kiinni kirjoissani minulle tuli yhtäkkiä ihan kauhea ahdistus enkä oikein tiennyt, miten päin sen ottaisin ja asiat käsittelisin. Tiesin, ettei aikani riittäisi kaikkeen ja järkeni sanoi, ettei sillä oikeasti ole mitään väliä, jos en nyt menesty näissä epävirallisissa testeissä aina kympin arvoisesti. Kurssin loppunumerohan määräytyisi lopputentin perusteella ja nämä olivat lähinnä itseäni varten tehtyjä testejä jotta tietäisin, mitä minun tulee opiskella tenttiä varten enemmän. Ja mitä sitten, vaikka ne lopputentitkin menisivät vaikka vaan C:n arvoisesti, minähän olin oppinut täällä suunnattomasti! Ja silti samalla mietin, etten halua opettajan pitävän minua tyhmänä ja osaamattomana ja että tahtoisin saada hyviä numeroita.
Tuntui, että sekoan, sillä minua sekä itketti että nauratti oma hölmöyteni samaan aikaan. Järkeni tiesi, ettei numeroilla ollut väliä ja olin tullut tänne vaan oppimaan ja sitä minä todellakin tein, mutta tunteeni sanoivat, että hemmetti kuinka paljon ketuttaa, jos en menesty. Ja samalla järkeni taas huutaa, että sinähän menestyt kokoajan, sinä opit asioita elämää varten ja se on menestystä. Ja tunteeni vastaavat, että niin, mutta...
Tämän viikon ensimmäinen testi on huomenna ja minua pelottaa aivan hirveästi. Minua ei niinkään itseasiassa pelota edes itse se tentti, vaan lähinnä oma reaktioni siihen ja sen jälkeiseen olotilaan. Olenko ok itseni kanssa, jos se ei mene hyvin?
Ei tarvitse mennä kovin montaa hetkeä eteenpäin kun jo nauran tälle asialle aivan kuin nyt jälkikäteen kykenen nauramaan sille, millaisen vastaavan ahdistuksen tunteen koin kesällä ylipäätään koko vaihtoon lähtemisen suhteen ja kuinka nyt jälkikäteen tiedän, että vaikka se silloin ahdisti ja harkitsin jopa luovuttamista, oli vaihtoon lähtö silti yksi elämäni parhaista päätöksistä. Tällä hetkellä tämä tilanne vaan on niin aito ja ajankohtainen että voin vaan innolla jäädä odottamaan sitä päivää, jona voin katsoa tätä jälkikäteen hymyillen. Kokemuksista oppineena tiedän nimittäin, että sekin päivä vielä tulee.
Muita samanlaisten asioiden kanssa kamppailevia?