Pari Inside the Industry -postaussarjan jaksoa sitten oli puhetta kynsilakan valmistuksesta ja tänään jatketaan joulun kunniaksi kynsilakkalinjalla pohtien, kuinka kynsilakkojen laatua testataan ennen lakkojen markkinoille päästämistä ja mahdollisesti niiden tasaisen laaduunkin ylläpitämiseksi uusissa valmistuserissäkin.
Kynsilakkojen testit perustuvat kahdentyyppisiin testeihin. Laboratoriossa tehtävissa in vitro -testeissä testataan tuotteen käyttäytymistä niin isommassa "tynnyrissä", jossa tuote toimitetaan valmistuttajille kuin levitettynä ohuemmiksi kalvoiksi elottomille testipinnoille. In vivo -testit puolestaan perustuvat tuotteiden testaukseen oikeilla kynsilakkaa käyttävillä ihmisillä.
Lakalle tehtävät in vitro -testit ovat testejä, joita on käytetty jo pitkään maali- ja musteteollisuuden puolella ja ne sisältävät erilaisia menetelmiä, joilla mitataan tuotteiden kemiallisia ominaisuuksia ja koostumuksen mahdollisia muutoksia ja stabiilina pysyvyyttä. Yksi tärkeä testauksen alla oleva asia on siveltimellä levitettävän tuotteen ollessa kyseessä tietysti lakan viskositeetti, eli kansankielellä kuinka juoksevaa tuote on ja pysyykö sen juoksevuus samanlaisena.
On myös tärkeää testata, että lakan koostumus kestää erilaisia lämpötiloja (muistatteko tämän stabiiliustestejä käsitelleen postauksen?), sillä lakkoja tullaan niiden elinkaaren aikana säilyttämään hyvin erilaisissa lämpötiloissa varastoinnin, kuljetuksen, myynnin ja kuluttajien käytön yhteydessä. Tyypillistä on säilyttää lakkapulloja testausmielessä huoneenlämmössä sekä esimerkiksi 40 ja 50 asteen lämmössä vähintään kuukauden ajan ja tarkkailla, mitä ulkoisesti havaittavaa koostumukselle tapahtuu. Valuvatko väriaineet lakkapullon pohjalle? Kertyykö värimassan päälle kirkas nestekerros? Lakkaa myös testataan sen värin haalistuvuuden kannalta UV-valon alla.
Tärkeää on myös testata, että lakka sopii yhteen pakkauksensa kanssa, eikä esimerkiksi liuota siitä itseensä aineita, jotka voivatkin vaikuttaa lakan käyttäytymiseen. Lakkoja ei pakata lasipulloihin ihan vaan sattumalta ja tavan vuoksi.
Lakkojen kalvonmuodostusta testataan puolestaan levittämällä kerros lakkaa esimerkiksi lasin, kortin tai metallipalan päälle tietty määrä (0,003 tuumaa) ja sen jälkeen määritellään kellolla aikaa ottaen, kauanko lakalla kestää asettua (ei enää kevyesti koskettaessa tartu sormenpäähän) ja kuivua (kestää kunnon kosketuksen). Nämä testit voidaan tehdä manuaalisesti tai ihan siihen tarkoitukseen olevilla automaattisilla koneilla.
Lakan kovuutta puolestaan testataan 0,006 tuumaa paksulla lakkakerroksella erilaisilla värinään ja tärinään perustuvilla testeillä. Saman paksuista lakkapintaa testataan myös teippitestillä: lasipinnalle maalatun lakkakerroksen annetaan kuivua ja sen päällä kuljetetaan erityistä useampiteräistä veistä, minkä jälkeen kerroksen pinnalle painetaan teippi, jonka poisrepäisyn jälkeen teipin pintaan merkkautuneista jäljistä voi päätellä, kuinka kova lakkapinta on ollut ja kuinka hyvin se on veitsiä kestänyt.
Lakan kiiltoakin voidaan mitata. Mittaus tehdään glossmeter-laitteella, jolla mitataan 0,006 tuuman paksuisen lakkakerroksen valonheijastavuutta mustalta lasipohja. Lakkamassan joustavuutta puolestaan mitataan lakkaamalla jälleen saman paksuinen lakkakerros metalliselle testipohjalle, joka lakan kuivuttua taitetaan sylinterin muotoon ja sitten taas suoristetaan. Testissä arvioidaan lakan lohkeilua ja kuoriutumista. Tuotteen kemikaalien sietokykyä puolestaan arvioidaan altistamalla näytteet erilaisille kodin kemikaaleille shampoosta ja kosteusvoiteista kodin puhdistusaineisiin ja ruoka-aineisiinkin.
Koska lakat ostetaan yleensä nimenomaan niiden värin perusteella, on tärkeää testata väriä niin käytännössä kuin laboratoriomenetelmilläkin. Lakkanäytteitä vertaillaan siihen jo hyväksi todettuun ideaalinäytteeseen ja vertaillaan niiden värin eroa pullossa ja kynsille levitettynä. Tämäkin voi olla haastavaa, sillä asioita täytyy vertailla eri valaistuksessa toisen valaistuksen voidessa saada lopputuloksen näyttämään samalta ja toisen voidessa tehdä lopputuloksista täysin erilaiset. Apuna määrittelyssä käytetään myös tietokoneita, mutta erityisesti helmiässävyjen määrittely on kuulemma tietokoneiden kanssa haastavaa.
Laboratoriotestausta kenties vieläkin tärkeämpää on periaatteessa kuitenkin in vivo -testaus, eli tuotteen arvioiminen oikeiden käyttäjien toimesta. Tässä on kuitenkin jo se edellisessäkin postaussarjan Kynsilakkajutussa jutussa esiin tullut ongelma, eli kaikkien testaajien kynnet ovat erilaiset riippuen heidän iästään, työstään, terveydentilastaan, ruokailutottumuksistaan, elämäntavoista ja vaikka mistä muusta. Tämän vuoksi kynsilakkatestejä ei voi perustaa täysin kuluttajapaneeleihin, vaikka tuotteita kuluttajille nimenomaan tehdäänkin, vaan laboratoriotestaus on hyvin tärkeä asia.
Koska kuluttajatestit ovat kuitenkin hyvin tärkeä asia, pyritään niihin ottamaan edellä mainittujen syiden vuoksi mahdollisimman paljon ihmisiä mahdollisimman erilaisilla taustoilla jotta voidaan varmistaa tuotetyytyväisyys mahdollisimman monipuolisella käyttäjäjoukolla.
Kun tuotteita testataan kuluttajille, saavat he yleensä itse lakata kyntensä ja kommentoida sitten lakan käyttäytymistä. Voi olla, että heidän täytyy käydä esittelemässä kynsiään testipaikassa tietyn väliajan jälkeen tai sitten he vaan täyttävät arviointilomakkeen. On myös tyypillistä, että panelisteja pyydetään lopuksi myös poistamaan kynsilakka ja heidän kynsiensä kunto arvioidaan lakan poistamisen jälkeen.
Yksi hauska yksityiskohta kynsilakkojen vertailevassa tuotetestauksessa on se, ettei keskenään vertailtavia lakkoja voi laittaa esimerkiksi toista oikean käden kynsille ja toista vasemman käden kynsille, vaan eri laadun lakat tulisi käyttää samassa kädessä laittaen eri lakkaa eri sormiin. Ai miksikö? No siksi, ettei esimerkiksi käyttäjän oikeakätisyys vaikuttaisi siihen, että lakka kuluu nopeammin oikeasta kädestä vain siksi, että hän itseasiassa tekee suurimman osan asioista oikealla kädellä. Enpä olisi tullut ajatelleeksi tuota omia kynsilakkavertailujani tehdessä!
Jopa kynsilakkojen testausmenetelmiin tutustuminen voi siis olla äärettömän mielenkiintoista, vai mitäs sanotte?