Oli kiva palata Suomessa kouluun.
Aloitin heti tammikuussa suorittamalla itselleni kolme vaihdon aikana väliinjäänyttä tenttiä. Otin lisäksi pari kurssia seuraavaltakin vuodelta, sillä ne olivat tämänhetkisten elämänsuunnitelmieni kannalta hyviä jo suorittaa. Lisäksi keväälle jäi vielä pari viimesyksyistä kurssia niiden kevään opinto-ohjelmaan muutenkin kuuluvien lisäksi. Ja sitten tuli se loistava työharjoittelutilaisuuskin, jota ei vaan voinut jättää väliin.
Tottakai ehtisin tehdä kaiken, miksi en ehtisi. Ja tottakai myös jaksaisin, miksen muka jaksaisi. Selvisinhän viime syksystä Lontoossakin ja Suomessa en sentään enää ole mikään arvosananeurootikko vaan täällä riittää, että suoriudun hommista keskinkertaisesti. Täällä minun ei tarvitse todistella itselleni mitään, rämpiä vaan hommista läpi.
Kouluahan ei ole fyysisesti kuin muutamina päivinä viikossa ja jos se ajoittuu aamupäiville, voi niiden jälkeen mennä vielä työharjoitteluun ja sitten illalla sen jälkeen hoitaa koulutehtävät ja bloggauksen. Jos koulua taas ei ole, voi koko päivän olla työharjoittelussa ja mennä siitä sitten kotiin hoitamaan kouluhommiaan ja bloggausta. Eihän siinä paljon ehdi elämään tai kavereita treffaamaan, mutta omaksi eduksihan tämä vaan on eikä kestä enää kuin pari kuukautta.
(Sori kaverit, jotka tätä luette ja ihmettelette, kun en ole ollut yhteydessä. Lohdutuksena voin sanoa, että se on ollut ihan tasapuolista kaikkia kohtaan enkä ole kyllä ehtinyt nähdä muitakaan. Ei siis mitään henkilökohtaista.)
Viikonloppuisin yritän päästä Tukholmaan. Saan luettua matkalla ja koen Tukholman kotimme minua rentouttavaksi ympäristöksi, jossa saan paljon aikaan. Siellä mieleni rauhoittuu täysin ja kykenen opiskelemaankin paljon tehokkaammin kuin Suomen opiskelija-asunnossani. Siellä on vaan äärettömän hyvä olla ja pari päivää siellä tuntuvat viikon hermolomalta, vaikka tekisinkin kouluhommiakin niiden aikana. Pääni tarvitsee sitä, jotta jaksan.
Sitä aina kuvittelee, että pystyy kaiken todella hyvin. Sitten huomaa yhtäkkiä, että on oikeasti aivan suunnattoman stressaantunut kaikesta ja pienikin vastoinkäyminen meinaa laittaa yksinollessa parkumaan.
Niinkuin vaikka silloin, kun ajoittaa sunnuntain iltalentonsa Suomeen niin, että tietää olevansa kotona puolilta öin, mutta ehtivänsä silti nukkumaan juuri ja juuri tarpeeksi ennen seuraavan aamun seitsemältä piippaamaan alkavaa, täyteenbuukatun viikon avaavaa kännykän herätyskelloa. Sitten tulee se hetki, kun kännykkään lentokentällä istuessa pärähtää lentoyhtiön pahoitteleva viesti, että lento on myöhässä ja laskeskelee olevansa kotona Suomessa vasta kello kolmelta yöllä. Silloin tekee mieli vaan mennä lentokentän nurkkaan ja alkaa huutaa ja parkua.
Voisinko vain kääntyä kannoillani ja lähteä takaisin Tukholman kotiini, heittää hanskat kokonaan tiskiin ja sanoa, että nyt en enää jaksa? Jäädä viikoksi peiton alle nukkumaan ja parkumaan ja sitten vaan pitää pari kuukautta lomaa ja palata kesäksi laivalle töihin? Miksi alunperinkään ahnehdin itselleni liikaa asioita? Miksi en vaan tyytynyt ottamaan kevättä iisisti, sillä selkeästi tarvitsin sitä syksyisen stressailuni jälkeen? Kuinka ihanaa olisi, jos voisin oikeasti viettää rentoja piiitkiä viikonloppuja jatkuvasti Tukholmassa ilman suurta stressiä ja täyteenahdettua aikataulua?
Seuraavana päivänä töistä tullessa koko homma ja oma parkufiilis jaksaa jo naurattaa. Olipas taas kypsää ja aikuismaista ajattelua. Miksi edes harkitsin luovuttamista? Kaikilla meistä on arjessa hommia tehtävinä ja joskus niitä vaan on hieman enemmän. Ne vaan täytyy osata käsitellä yksi kerrallaan eikä täyttää mieltään ajatuksella, että nyt hommia on edessä tuhat. Se vain hajoittaa pään.
Täytyy silti sanoa, etten malta odottaa huhtikuun loppua, jolloin saan lopulta täysin kantaa tavarani Tukholmaan ainakin lähes koko loppuvuodeksi. Odotan ja kaipaan sitä tunnetta, ettei minun tarvitse hetkeen tehdä mitään. Sitä outoa oloa, ettei takaraivossa jyskytäkään kokoajan lista tekemistä odottavista asioista. Kaipaan sitä nimittäin tällä hetkellä todella paljon.
Tukhomasta Suomeen lähteminen tuntuu aina yhtä pahalta. Tai ei, oikeastaan se tuntuu pahemmalta joka kerta, sillä Tukholmassa minulla ei ole velvotteita enkä ole varmasti koskaan ollut niin onnellinen kuin mitä täällä ollessani olen (vaikkakin Tower Bridgen tuijotus Lontoossa kodin vieressä kilpaileekin vahvasti tämän tunteen kanssa). Suomessa minua odottaa läjäpäin asioita, jotka on vain pakko hoitaa, jotta voi sitten parin kuukauden kuluttua katsoa tyytyväisenä taaksepäin ja todeta, että huhhuh, olipahan melkoinen lukukausi ja sitäkin uuvuttavampi lukuvuosi, mutta nyt siitä on selvitty.
Siihen asti täytyy vaan miettiä, että kaikesta kyllä selviää, kun vaan muistaa ottaa päivän kerrallaan, nukkua ja syödä hyvin sekä nauraa paljon. Vaikka sitten sille myöhästyneelle lennolle, joka ei sillä hetkellä kovin paljon naurattanutkaan.